Muistatko Elofin?

 

Elof oli kuollut jo… no, aina. Näin kaikki ainakin sanoi. Ei ollut hautaa, ei kuvia, ei mitään todistetta, että koko tyyppi olisi edes ollut olemassa. Vähän semmonen nimi, joka pyörii jossain takaraivossa, muttei kukaan oikein muista mistä se on tuttu.

Silti porukkaa valui paikalle, koska totta kai joku oli kuullut jotain joltakulta.

- Joo siis… jotkut väittää, ettei Elof ollut mikään oikea ihminen, yksi sanoi ja rapsutti niskaansa. - Enemmänkin joku… muistojuttu. Salaisuuksien kaatopaikka. Kaikkea sitä, mitä ei kehtaa sanoa ääneen.

Huoneessa tuli semmonen vähän kiusallinen hiljaisuus, kuin olisi puhuttu jostain liian henkilökohtaisesta.

- Mun faija kirjotti joskus, että Elof tuli näkyviin vaan niille, joilla oli jotain, mitä ne ei halunnu myöntää. Ja että se… hoiti sen pois. Jotenkin. En tiedä miten.

Sitten alkoi se perusläppä, kun kukaan ei tiedä mitään mutta kaikki haluaa kertoa.

- No mut eihän kukaan oo nähny sitä kunnolla. Pelkkää kyläjuoruu.

- Mun serkku väitti nähneensä jonkun hahmon navetan takana. Mut se serkku näkee välillä muutakin, jos tiiät mitä tarkotan.

- Minä oon kuullu, että jos Elof tuli vastaan, se tiesi susta kaiken. Ihan kaiken. Semmostakin, mitä et ite muista.

- Joo joo, ja minä oon kuullu, että se oli vaan joku vanha äijä, joka ei halunnu olla tekemisissä kenenkään kanssa.

-Tai sit sitä ei ollu olemassa ollenkaan. Ihmiset nyt keksii kaikkee, kun on tylsää.

Lopulta kaikki hiljenivät, vähän noloina, kuin olisi puhuttu liian kovaan ääneen jostain, josta ei ehkä pitänyt.

Ja joku totesi lopuksi, puoliksi huokaisten:
- No, oli se mikä oli… parempi olla sotkematta itseään siihen.

Oveen koputettiin.

- Kuka siellä?

- Elof.

 

Huoneessa tuulee

 

 - Miksi sinä menit kysymään Tuulalta puhelimessa haluaako hän lukea novellejasi, ja lupaat sitten lähettää niitä? Ei hän ole niistä kiinnostunut. Hän vain sanoo niin kohteliaisuudesta ja koska on serkkuni.

Minä pahoitan mieleni.

Huoneeseen jää outo kaiku. Sellainen, joka syntyy kun jokin pieni mutta tärkeä asia on mennyt vinoon, eikä kukaan tiedä miten se oikaistaan.

Sinä katsot kuin et ymmärtäisi, mitä pahaa teit. Ehkä et tehnytkään. Ehkä vain avasit oven väärään aikaan. Mutta minusta tuntuu kuin olisit päästänyt sisään vieraan tuulen, joka heiluttaa verhoja ja muistuttaa, että kaikki ei liikahtele haluamaani suuntaan.

- Ethän sinäkään muuten ole koskaan kysellyt mitä kirjoitan. Siksikö että eletään yhdessä? Huomaan että ääneni särähtää. En haluaisi sen särähtävän. En haluaisi olla se ihminen, joka loukkaantuu näin pienestä. Mutta loukkaannun silti.

Sinä et vastaa. Kävelet ikkunan luo ja katsot ulos, kuin etsisit kadulta jotakin selitystä.

Hengitän hitaasti. - Minusta tuntuu… että kun joku sanoo pitävänsä teksteistäni vain siksi että on sukua, se tekee niistä vähemmän totta.

Hiljaisuus ei enää tunnu kylmältä. Se vain odottaa että joku meistä ottaa seuraavan askeleen.

- Minä haluan, että joku lukee ne siksi että ne merkitsevät jotain. Ei siksi että minä merkitsen.

- Hyvä, sanot. Aloitetaan siitä.

Lumi jatkaa putoamistaan. Kadulla ihmiset jatkavat kävelyään. Kaikki palaa normaaliksi, paitsi että verhotangolla istuu kolme pientä lintua, jotka ovat syntyneet minun sanoistani.

Kosmisen kyydissä

 

Meidän täytyy oppia unohtamaan se elämä mitä olemme suunnitelleet, voidaksemme elää sitä elämää mikä meitä odottaa. (Joseph Campbell)

Voimme saada kaiken mitä tahdomme, kunhan vain olemme tarpeeksi epätoivoisia. Intensiivisyyden on oltava niin vahvaa että se tunkeutuu ihon läpi ja tavoittaa voiman mikä loi maailman. (Sheila Graham)

Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta helpolta, pikemminkin kamppailulta josta vain sitkeämmät selviävät. Tai joltakin tahmealta mistä kompuroi eroon joko voittajana tai luovuttaneena. Olisi paljon hauskempaa jos riittäisi että pelkästään on, hengittää ja ihmettelee.

Puristatko käsissäsi suunnitelmaa, jonka teit vuosia sitten? Miksi sinun tulisi unohtaa se? Nyt paperi on kellastunut, taitteet kuluneet, mutta pidät siitä kiinni kuin se olisi lupaus. Suunnitelmat ovat turvaa, ja turva on makeaa silloin kun maailma tuntuu liian suurelta. Niin kauniin piirustuksen pois heittäminen on kuin kuolisi sisimmässään ennen aikojaan, ja sitten puoli vuosisataa myöhemmin todettaisiin kuuluneensa niihin ihmisiin joita ei koskaan nähty onnellisina.

Ehkä on olemassa kaksi todellisuutta? Ylemmän kulisseissa odottavat niin monet unelmat ja toiveet, tavallisen keskellä arjen ilot ja surut, itkut ja naurut. 

Juuri nyt kannamme taskussa menneen vuoden avainta, mutta pian aika vaihtuu uuteen. Vai petämmekö itseämme tuijottamalla kahden numeron näkymätöntä väliä ja pelkäämällä että mikään ei muutu, tai että kaikki muuttuu. Tai että loppujen lopuksi tulevakaan vuosi ei kyyditä meitä mihinkään erikoiseen.

Lupaa kysymättä taivas tummuu vielä yhden sävyn verran ennen kuin se valkenee. Silloin viimeistään kannattaa yrittää uudelleen tai olla suunnittelematta yhtään mitään. Teemme miten tahansa, kyllä se tuleva vuosikin kyydittää ja kieputtaa meitä Linnunradan matkaajia. Se on muuten hyvä paikka kasvattaa planeettoja.

Rauhallista uutta vuotta!

Rauhallista joulua

 

Vanha kuusi seisoi metsäpolun päässä. Sama tumma ja tiheäoksainen havupuu, jonka hän oli nähnyt lapsena, tai ainakin hän uskoi niin. Ajan myötä hän oli alkanut epäillä muistojaan. Oliko puu todella kumartunut silloin? Oliko se todella loistanut? Vai oliko se vain hänen lapsenmielensä, jolle kuusi oli yrittänyt kertoa jotakin?

Juuri ennen kuin ensimmäinen lumihiutale kosketti maata, kuusivanhus avasi silmänsä. Se oli odottanut tätä hetkeä vuosikymmeniä. Joulun aattona sen oksalle syttyi valo, jota kukaan ei ollut ripustanut.

Mutta valo, vaikka kuinka pieni, on hyvä teko. Toisinaan se on sisäinen. Ajatus, muisto, toivo joka syttyy hiljaa ja valaisee enemmän kuin kukaan ulkopuolinen voisi arvata.

Kenen kylmä talo?

 

Lyhyt aamuyön hetki oli yllättävä, outo ja hieman pelottavakin. Seija ei muistanut kokeneensa koskaan tämän kaltaista tunnetta. Hän oli havahtunut siihen että aviomies seisoi olohuoneessa sohvan selkään nojaten ja tarkasteli olohuonetta lattiasta kattoon.

- Kummallista. Täällähän on aivan samanlaista kuin siellä missä asumme, mies lausahti ja katseli ympärilleen. Vaikka tämä talo on kylmä.

- Mitä sinä sanoit?

- Että tuntuu kummalliselta kun tämä asunto on ihan sen näköinen kuin meidän oma kotimme, mutta viileämpi.

Sitten mies meni vällyjen alle jatkamaan uniaan, mutta Seija valvoi kauan pohtien mistä oli kysymys. Pelottikin. Aamulla hän yritti kysellä mieheltä mitä tämä oli tarkoittanut, mutta sai torjuvan vastauksen. - Siitä en halua puhua mitään. Hän ei ilmeisesti muistanut. Mutta Seija tuli miettimään myöhemmin oliko pieni kohtaus ollut jotenkin enteellinen.

Viikot kuluivat, ja kumpikin unohti koko tapahtuman. Mutta sitten Seija sattui lukemaan että Outi Pakkanen oli julkaissut viimeisen teoksensa, ja sen nimi oli Kylmä talo. Kuinka surullista. Hänellä oli kirjahyllyssä kaikki Pakkasen dekkarit, ja hän rakasti kirjailijan kuvauksia Helsingistä. Teoksien hankkimisesta oli tullut Seijalle kuin riitti. Kun hän matkusti Suomeen tapaamaan vanhaa äitiään, hän kävi joka kerta Vantaalle laskeuduttuaan katsomassa oliko pokkariputiikissa tai Rautakirjassa uutta dekkaria Pakkaselta. Sellainen oli lupaus jatkosta, mahdollisuus palata tuttuihin teemoihin ja paikkoihin ihmisineen, kuin vanhojen tuttujen luo. Nyt hänen kokoelmastaan puuttui vain viimeinen. Kylmä talo.

Seija oli mietteliäs ja surullinen. Pakkasen dekkarit eivät olleet vain juonia rikoksista ja ratkaisuista, vaan ne liittyvät hetkiin, joissa Seija oli niitä lukenut. Lomamatkoilla, iltaisin, yksinäisinä hetkinä. Lopettaminen toi pintaan kaihon muistoista, sekoituksen kiitollisuutta ja menetystä. Iloa siitä, että oli saanut kulkea mukana, ja surua siitä, ettei uusia polkuja enää avautuisi.

 

 

 

Tontut

 

Olipa kerran kolme kuuluisaa tonttua, kaukana tunturiporojen ja revontulten lumisesta erämaasta.

Torvi, Nuppi ja Suuri Syli voisivat hyvinkin olla heidän nimensä, mutta eihän tontuista tietääkseni pidetä väestökirjanpitoa. Kuninkaalliset toisaalta ovat mukana sellaisessa kansanjärjestyksessä, mutta heitäkin kutsutaan vain etunimillä. No, joka tapauksessa näillä tontuillamme on julkisuudessa ainoastaan yksi nimi, ja jokainen on ylpeä omastaan.

Torvi oli uransa alussa nähnyt painajaisia päivästä jolloin yksikään lehti tai uutiskanava ei mainitsisi häntä. Tuskin sellaista enää sattuisi, olihan hän nähdäkseen rakentanut tuoksuvan rahakirstunsa ja yllättävän retoriikkansa avulla yleisön rakastaman roolin, eikä hänellä tai medioilla ollut sen jälkeen pienintäkään aikomusta vetäytyä vaikenemaan.

Nuppi oli tontuista arvoituksellisin ja kaihtoi kaikkea huomiota. Eleganssinsa ympäröimänä hän oli lausunut järkkymättä mielipiteensä yhden ainoan kerran, ja se tulisi pätemään lopullisesti. Sitä paitsi Nuppi oli aina osannut kätkeä sisimmät ajatuksensa ja nuoleskella teatraalisesti toisen saavuttamaa loistoa itseensä. Varsinkin nyt kun Torvi oli nielaissut hänen mielistelynsä, Nuppi oli saavuttanut oman kirkkautensa ja saattoi nyt pyhimyksen lailla vaieta rauhassa.

Huhuttiin että Suuri Syli oli tontuista ainoa dyslektikko ja lukenut tuskin muuta kuin hyvien tekojen aapisen. Hän ei tavoitellut täydellisyyttä eikä siksi puhunut alistajan kielellä. Hän ei kyseistänyt asioiden laitaa vaan uskoi näyttävänsä häntä ivaaville isoille tontuille esimerkkiä, avaamalla kotinsa ovet kaikille hädässä oleville kansoille. Suuri Syli vaikeni sekä odotetusti että lopullisesti kun pettyneet laumat polkivat hänet hengiltä syntyneessä tungoksessa.

Vain noin naiivi uskoo tonttuihin, totesivat Torvi ja Nuppi kylmästi yhteen ääneen, vaikka kumpikin tahollaan. 

Hm, mistä sen voisi tietää.

Punainen sohva

 

Meistä hyvänpäiväntutuista muodostui itsemme yllätykseksi sekaporukka, joka alkoi kokoontua milloin tahansa lähimarketin punaisessa sohvassa kioskin vieressä. Useimmiten vain sattumalta. Siellä istuskeltiin, tarkistettiin ostoslistat tai kuitit, ja annettiin sään ja kellonajan määrätä mihin mentäisiin  jatkoille jos edes mentäisiin. 

Nyt joulun edellä joku istui kiinnittämässä postimerkkejä kortteihin, toinen pelasi raviveikkausta ruudun äärellä tai odotti numerolapulla vuoroaan kioskiin hakeakseen verkosta tilaamansa paketin, toisten arvuutellessa mitä se sisälsi. Naureskeltiin että varmaan kiinalaiset lakanat kullatuilla manauksilla. Ne kun petaa sänkyyn niin herää vinosilmäisenä jossakin vuoristoluostarissa missä ei enää välttämättä tuoksu pelkkä vanhanajan hunaja, vaan uusi outo aromi.

Kaikilla meistä ikäihmisistä ei ollut aikaa, voimaa tai varaa lähteä porukan mukaan jatkojutuille. Silloin sanottiin että kassissa on ruokatavaraa mikä pitää viedä pakastimeen, tai että bussi menee vain kerran tunnissa ja seitsemän jälkeen ei enää ollenkaan, ja ehkä piti viimetipassa lähteä apteekin kautta. Kaikkien hyvin ymmärtämä totuus oli että joidenkin kotona istui vanhuuttaan väsynyt kärsimätön ja hieman epäluuloinen puoliso joka ihmetteli missä toinen viivytteli, muistikohan edes ajatella häntä ja että pian oli lääkitysaika ja pilleripurkit aina ties missä. Tietysti joukossa oli yksinäisiäkin, joita ei odottanut kotona kukaan. Mutta heillä oli omat hyvin tärkeät rutiininsa, aikataulunsa ja ruokareseptinsä. Heidän varpailleen ei erehdytty astumaan.

Vaihtoehtoja jatkopaikkoihin oli kaksi, mikäli jätti pois keskiviikon istumajumpan. Kesällä mentäisiin yhdistetylle sauva- ja tuupparollarikävelylle kulttuuritalon puutarhaan. Kylmempinä vuodenaikoina ja pimeällä kahvitauolle ahtaaseen jälkiuunileipomoon. Kahvila oli niin lähellä ettei edes tarvinnut avata sateenvarjoa eikä mennä kadun yli, ja lämmintäkin siellä oli. Hinnat vain huikaisivat ja wienerit olivat aivan liian suuria. Puolikas päätyi usein serviettiin kiedottuna taskun pohjalle.

Mutta elämän timantteja ei kasva niin vain kaikkialla. Luulen että jokainen arvosti ryhmämme yhteydenpitoa. Ainakin kaikki vastasivat marketin asiakaskyselyyn että parasta ja ratkaisevinta kaupan valikoimassa oli punainen sohva kioskin vieressä.