Vihreän kätkössä runoja

 

Kun Leena vihdoin avasi oman kukkakauppansa, hän tunsi seisovansa unelman keskellä. Putiikki tuoksui freesialta ja ruusulta, ja moni asiakas toi mukanaan pienen tarinan: syntymäpäivän, surun, rakkauden tunnustuksen tai anteeksipyynnön.

Mutta arki oli toisenlainen. Kukat kuihtuivat nopeammin kuin hän ehti asetella niitä. Sesongit vaihtelivat juhlapyhistä niukkaan arkeen. Hankinnat oli suunniteltava taidolla. Maljakot vaativat jatkuvaa pesua, lattia keräsi multaa ja vettä, ja moni asiakas suuntasi kulkunsa lähimarkettiin joka myi tulppaaneja puoleen hintaan. Leena huomasi, että hänen unelmansa oli muuttumassa yhden ihmisen raskaaksi työksi. Hän kaipasi apua ja seuraa.

Työnvälityksestä ehdotettiin eläkeläisnaista, Hilkkaa, joka oli kuulemma kirjoittanut kirjoja, mutta joita kukaan ei ollut lukenut. Leena epäröi – mitä tekemistä kirjailijalla olisi kukkien kanssa? Kukkien sidonta ei ollut samaa kuin kirjojen.

Kun Hilkka astui sisään, hänellä oli mukanaan pieni vihreäkantinen muistikirja. Hän ei tarttunut ensimmäisenä harjaan tai kastelukannuun, vaan alkoi jutella kukille. Hän kirjoitti niistä pieniä runoja, teki kylttejä, joissa luki:

"Tämä lilja kaipaa valoa, mutta myös hiljaisuutta."
"Narsissi muistaa kevään, vaikka ulkona on marraskuu."

Vähitellen Leena huomasi, että Hilkan myötä jokin oli muuttunut. Asiakkaat pysähtyivät juttelemaan, ostivat hieman enemmän kuin ennen. Silti työ oli edelleen raskasta: kukat tarvitsivat huolenpitoa, valoa, kosteutta ja sopivaa lämpötilaa. Maljakot oli pestävä ja lattia pyyhittävä. Mutta nyt hän ei ollut yksin.

Eräänä iltapäivänä sisään astui asiakas, joka jäisi Leenan mieleen. Hän oli keski-ikäinen mies, pukeutunut siististi mutta hieman vanhanaikaisesti. Hän ei kiirehtinyt, vaan kulki rauhassa pöydältä toiselle, pysähtyen katsomaan Hilkan kirjoittamia kylttejä.

– Teillä on täällä erikoinen tunnelma, mies sanoi lopulta. – Ei vain kukkia, vaan myös niiden tarinoita. Hän osti pienen kimpun. – Oletteko koskaan ajatelleet järjestää lukuiltoja? Ihmiset kaipaavat keitaita joissa pysähtyä hengittämään.

Kun ovi sulkeutui miehen jälkeen, Leena ja Hilkka katsoivat toisiaan. Ajatus tuntui ensin oudolta – kukkakaupassa lukuiltoja? Mutta miksikä ei? He järjestivät ensimmäisen tilaisuuden pienesti: vain muutama tuoli, kynttilöitä, kukkia pöydillä. Hilkka luki omia tekstejään.

Ilta ei ollut mikään suuri menestys taloudellisesti, mutta Leena huomasi, että hieman useammat ihmiset tulivat katselemaan ja hakemaan kukkia. Moni saapui mielellään ohjelmailtoihin.

Mies joka oli sanonut oikeat sanat oikeaan aikaan ei palannut koskaan, mutta hänen oivalluksensa oli tehnyt hänestä merkityksellisen.

Leena ei ratkaissut kaikkia käytännön ongelmia. Kukat kuihtuivat yhä. Mutta hänen unelmansa oli kehittynyt viihtyisäksi huoneeksi, missä kukat ja sanat tarjosivat ihmisille hetken levon.

 

 

 

Tänään ja huomenna

 

Oli perjantai, lounastauon aika. Talvikki istui bussipysäkin katoksen alla, katse liimautuneena syyskuun harmaaseen ilmaan. Melko pian muistisairauden toteamisesta hän oli tullut riippuvaiseksi yhteiskunnan avusta, mutta hänen sisällään eli yhä melkein lapsellinen kuvitelma. Jonakin päivänä hän saisi kokea työn ilon, rytmin ja merkityksen mikä kantaa ihmistä aamusta iltaan.

Jalkakäytävällä pysäkin toisessa päässä seisoi kaksi keski-ikäistä naista. Heidän naurunsa oli kevyttä ja tuttua, sellaista, joka syntyy vuosien yhteisestä työstä, jaettujen kahvitaukojen ja kiireisten maanantaiaamujen läpi. Toisella oli vaaleanpunainen pieni kassi jonka koristeellinen etiketti Minun lounaani toi mieleen äidin hillopurkit. Hänkin ostaisi samanlaisen ateriakassin, sitten. Toinen nainen oli pukeutunut unikkotakkiin ja hänen avoimesta käsilaukustaan pilkisti ohut vihreä kansio. Naiset tähyilivät samaan suuntaan kuin odottaen työtoveria. Talvikki kuvitteli että se oli hän. Sitten mentäisiin johonkin tärkeään palaveriin, tai yhdessä torille ostamaan piirakoita.

Bussipysäkki tyhjeni lounaalta palavista ihmisistä, mutta pian sitä kohti asteli poninhäntäinen mies keltaista ruusua kantaen. Hän ei näyttänyt kiireiseltä. Talvikki ajatteli että ruusua olisi pideltävä tyvestä, kukka alaspäin, mutta eivät miehet sellaista tajunneet. Tämä kukka oli niin yksinäinen, kuin suuresta kimpusta erotettu. Mies pysähtyi yllättäen ja ojensi ruusun Talvikille. Hymyili hetken, kumarsi kuin jäähyväisiksi ja käveli pois.

Olivatko he tuttuja? Miksi mies olisi muutoin valinnut hänet? Ehkä ruusu oli tyrkytetty miehelle jonkun marketin avajaisissa ja hän halusi vain päästä siitä eroon. Tai sitten hän oli löytänyt kukan puiston penkiltä, jonkun unohtamana.  Kenties mies oli ohikulkija, joka halusi keventää omaa päiväänsä. Ei hän ainakaan voinut nähdä naisen sisällään kantamaa unelmaa.

Ruusu ei tuoksunut ja sen piikit painoivat sormenpäätä, mutta nainen hymyili. Hän ei muistanut enää, minne kaikki bussit veivät. Mutta hän tiesi, että jokin hänen sisällään oli liikahtanut. Työn ilo ei ole vain työssä, vaan myös siinä, että joku näkee sinut pysäkillä, odottamassa.

Nainen käänteli ruusua kuin se olisi ollut avain salattuun oveen. Bussit tulivat ja menivät, mutta hän ei noussut kyytiin. Hän poimi taskustaan paperinenäliinan ja kietoi sen piikkisen varren ympäri. Samalla hän huomasi maassa paperipalasen, jonka tuuli oli tuonut jalkoihin. Käsin kirjoitettu ostoslista? Miksi hän välitti edes nostaa sen kadulta? Talvikki ei ymmärtänyt että lappu oli pudonnut juuri hänen omasta taskustaan.

Siinä oli vain yksi sana. Huomenna.

Hän käänteli lappua, mutta muuta tekstiä ei ollut. Ei nimeä, ei osoitetta, ei selitystä. Yhtä arvoituksellista kuin ruusumiehen katse.

Talvikki lähti kävelemään kotiin, mutta jokainen askel tuntui nyt erilaiselta. Hän ei enää ollut vain työtön, pysäkille unohtunut hahmo. Hän oli osa tarinaa, jonka alku oli kirjoitettu hänen eteensä, ja jonka jatko riippui siitä, uskaltaisiko hän seurata ruusun ja lapun viitoittamaa polkua.

Asuntolassa oli jo kaivattu Talvikkia. Palattuaan tämä asetti ruusun vesilasiin yöpöydälle ja lapun sen viereen. Hän ei tiennyt, mitä huominen toisi, mutta hän tiesi, että jokin oli muuttunut.

Aamulla Talvikki heräsi aikaisemmin kuin tavallisesti. Ruusu seisoi yhä vesilasissa, hieman nuokahtaneena, mutta sen väri oli syventynyt kuin se olisi imenyt itseensä näkymätöntä voimaa. Paperilapun sana painoi mielessä.

Hän pukeutui hitaasti, valitsi päälleen punaisen syystakin, jota ei ollut käyttänyt pitkään aikaan, ja lähti ulos. Ilma oli täynnä odotusta. Tänäänkään hänellä ei ollut suunnitelmia, mutta oli lounasaika ja askeleet kuljettivat, kuten joka arkipäivä, takaisin bussipysäkille. Hänellä oli ainakin päämäärä.

Katoksessa ei ollut ketään. Vain tyhjä penkki, jolle oli unohtunut sanomalehti. Hän istuutui katselemaan vastapäistä liikekorttelia ja mainoskylttejä jotka loistivat ympäri vuorokautta. Pulssi, Alko, H&M.

Mies saapui. Nyt hänellä oli kädessään pieni muistikirja. Hän pysähtyi jälleen Talvikin eteen.

- Tiesinhän minä, että tulisit tänäänkin.

Nainen ei osannut vastata. Hän vain katsoi miestä, joka ojensi hänelle muistikirjan. Sen kannessa ei ollut nimeä.

- Tämä on sinun työsi, mies sanoi. - Kirjoita siihen joka päivä se, mitä näet. Kaikki, mitä muut eivät huomaa.

Nainen avasi muistikirjan. Ensimmäinen sivu näytti tyhjältä, mutta sen keskelle oli piirretty lyijykynällä ohut ruusun varjo, kuin painauma mikä näkyi vain valon kohdatessa oikeasta vinkkelistä.

Hänen unelmansa työn ilosta ei ehkä tarkoittanutkaan toimistoa, työtovereita tai aikatauluja. Ehkä se oli tässä. Nähdä, tallentaa, antaa ajatuksilleen merkitys.

Busseja saapui, mutta kumpikaan heistä ei noussut kyytiin. Talvikki jäi istumaan muistikirja sylissään, ja mies katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Ymmärsi että äiti ei tulisi koskaan enää tunnistamaan häntä. Vielä eilen hän oli elättänyt pientä toivetta kun Talvikki oli seisonut hieman kauempana hänen signeeratessaan uusinta jännitysromaaniaan Naamiona ruusu.

Tilaisuuden jälkeen mies oli jakanut keltaisia pitkävartisia ruusuja yleisölle, mutta silloin äiti oli jo istunut bussipysäkillä kirjakaupan edessä.

 

Odottamaton siirto

 

Peitsa oli jälleen vetänyt kuuden viikon verkkokurssin ja totesi tyytyväisenä että osallistumismaksut olivat saapuneet tilille. Automaattinen siirto toimi täydellisesti. Tänään eläkeläispiirissä vietettäisiin päättäjäisiä diplomien ja leivoskahvin kera, ja sitten hän olisi vapaa haihtumaan.

Peitsa ei aavistanut että kurssilaisten keskuudessa alkaisi pian itää kyseenalainen harrastus, minkä siemenen hän oli tavallaan kylvänyt itse. Eräällä oppitunnilla oli kilpailtu parhaan fiktiivisen ilmoituksen laatimisesta, ja palkintona oli sen julkaisu netissä Peitsan avustuksella. Yhdessä oli jännittävää odottaa vastauksia.

Leikin luonne muuttui kun joku keksi että ilmoituksilla voisi ansaita rahaa. Eläkeläiset alkoivat tapailla kurssin ulkopuolella. Koska he olivat vieläkin taitamattomia nettikontakteissaan, päätettiin yhdessä että kaikki tienestit menisivät samalle opintopiirin tilille kuin kurssimaksutkin, ja vasta myöhemmin jollakin vielä tuntemattomalla keinolla heidän jaettavakseen. Tarpeen tullen Peitsa voisi varmasti auttaa, mutta toistaiseksi hänet pidettäisiin ulkopuolella.

Kun poliisi paljasti petoksen, kävi ilmi että tekstejä oli julkaistu kuukausien ajan eri alustoilla. Ne näyttivät vilpittömiltä: tarjouksia edullisista kodinkoneista, lupauksia kotiavusta, neuvontaa tietokoneongelmissa sekä arvopaperien luotettavaa hoitoa. Jokainen ilmoitus noudatti samaa kaavaa. Nopea yhteydenotto, kiireen tuntu ja pyyntö maksaa etukäteen. Poikkeuksena vain varakkaan lesken ystävänhaku, kuin rusina pohjalla.

Monet uhrit olivat iäkkäitä, yksinäisiä ja luottavaisia. Kun rahat eivät tuottaneet luvattua vastinetta, häpeä esti monia kertomasta kenellekään huijatuksi tulostaan.

Pankin luovuttama tilitieto johti poliisin eläkeläisten kurssitiloihin. Pöydällä lojui leikekirja täynnä ilmoitusten luonnoksia ja käsin kirjoitettu luettelo asiakkaista. Ilmiselvää harhautusta.

Uhrit puolestaan jäivät kantamaan sekä taloudellisia että henkisiä seurauksia. Moni kertoi, että suurin menetys ei ollut raha, vaan luottamus – tunne siitä, että jopa saman ikäiset saattoivat kääntyä heitä vastaan.

Ennen viimeistä käräjäistuntoa Peitsa tunnusti tilinsiirtopetoksensa ja kuiskasi: “Kaikki tapahtunut oli vain kurssilaisteni naamiaisleikkiä missä kuviteltiin ja kokeiltiin ilman seurauksia.”

Peitsaa ei naurattanut. Hän oli kannustanut toisia petokseen mutta joutunut omalla tilihuijauksellaan sen uhriksi.

 

Todistaja

 

Nainen oli käynyt kirpputorilla yhden ainoan kerran, lahjoittamassa vanhaa tavaraa. Senkin hän oli tehnyt salaa. Hänen miehensä ei luopuisi mistään. Edes puhki kuluneita flanellipaitoja ei saanut poistaa. Ainahan tekstiilejä voisi uusia ja kaikkein kehnompia käyttää vaikka jonkin vempeleen kiillottamiseen verstaassa.

Ensimmäisellä kerralla nainen oli jättänyt kassinsa kirpputorin hyllylle oven pieleen, eikä mennyt sisään. Hän ei pitänyt ihmistungoksesta.

Mutta toissa keskiviikkona itsepäinen sade oli yllättänyt, eikä hänellä ollut kiirettä mihinkään. Hän oli päättänyt mennä kirpputorin yläkertaan, ehkä siellä olisi väljempää. Jo oven sisäpuolella hänet kohtasi tylsä tunkkainen haju. Portaat narahtelivat epämiellyttävästi ja hän pohti kuinka paljon ylätason keinahteleva puulattia jaksoi kantaa ennen kuin jotakin tapahtuisi.

Nainen rakastui heti.

Mallinuken päällä oli kaunein hänen näkemänsä syystakki, kauttaaltaan ompelijan huolellista käsityötä. Materiaali oli pehmeää, ruskeankellertävää villakangasta. Kaulusta reunasi palmikkopunos. Hieman liehuvaa linjaa koristi sekä helman, poimutetun selkäosan että hihansuiden elegantti brokadi. 

Naisen valtasi outo tunne. Oli kuin yksityiskohtiin olisi kätketty ajatuksia, vielä äskettäin. Ja miksi vaatteessa ei ollut hintalappua? Kun nainen lopulta sai käsiinsä nuoren liikeapulaisen kenkäosastolta, tämä vaikeni ja katosi. Nyt takkia näkyi tarkastelevan toinen asiakas joka puuhasi sen kauluksen parissa ja kiirehti yhtäkkiä pois. Naisten katseet kohtasivat käytävällä. Kesti tovin ennen kuin paikalle ilmestyi henkilökuntaan kuuluva mies. - Saimme takin tänä aamuna, ja asiassa ilmeni hieman epäselvyyksiä. Mutta tietysti voitte ostaa sen jo nyt, mikäli saamme yhteystietonne.

Kauppa syntyi. Takki oli kauttaaltaan puhtaan näköinen, mutta nainen päätti viedä sen saman tien kemialliseen pesulaan. Kukaties asun mukana kulkeutui vaatekoin toukkia tai muita ötököitä.

Kun hän palasi pesulaan viikon kuluttua, henkilökunta kehui takin laatua ja antoi muutamia yksinkertaisia hoito-ohjeita. Tiedättekö muuten että hihojen alla on taidolla poimutettu alushiha, apulainen kysyi. Naisesta tuntui että häneltä salattiin jotakin. Oliko kauluksessa ollut pieni reikä jo ennen käsittelyä?

Hihan vuorikankaasta oli löytynyt etiketti jossa oli ilmeisesti entisen omistajan nimi ja osoite. Vaatimaton kuulakärkikynällä kirjoitettu lappu oli ollut irtoamaisillaan, joten se oli poistettu varovasti ennen puhdistusta ja ojennettiin nyt naiselle kuitin kera.

Hän katsoi etikettiä. Signe Grethe. Kaunis nimi.

Nainen oli asunut kaupungin keskustassa kymmenen vuotta. Silti hän ei tuntenut lappuun kirjoitettua katua. Arveli sen sijaitsevan eteläisessä kaupunginosassa mitä hallitsivat vanhat omakotitalot puutarhoineen. Pesulan henkilökuntakaan ei osannut neuvoa, mutta arveli että Signe Grethe oli takin entinen omistaja, ei sen ompelija. Tämä olisi epäilemättä kirjaillut laadukkaamman etiketin ja laittanut mukaan puhelinnumeronsa.

Onko olemassa mitään kauniimpaa kuin tekstiilitaiteilijan käsityö? Kotiin palattuaan nainen pyörähteli peilin edessä. Takin himmeä väri puki häntä ja sen sävy antoi eloa harmaaseen peruukkiin. Mies piti vaimonsa uudesta takista. Ehkä hän näki siinä vihdoinkin jotakin naisellista ja huoliteltua.

Naisen suunnitelmaan mies ei sen sijaan ihastunut. Hän piti sitä vastenmielisenä.

- Ei, ei missään tapauksessa. Kuuntele nyt. Et sinä voi mennä tekemään sellaista. 

Nainen oli innostuksissaan kertonut hänelle että aikoi mennä tapaamaan takin entistä omistajaa. Nyt mies sai hänet tuntemaan itsensä lähinnä rikolliseksi. Mutta mitä voisi oikeastaan tapahtua?

Oli kuulas lokakuun päivä kun nainen lähestyi punaista tiilitaloa. Niittykuja 12. Oliko tämä todellakaan viisasta? Hän hidasti askeleitaan, vielä oli aikaa katua. Ehkä olisi pitänyt tulla ensimmäisen kerran ilman takkia. Kulkea vain ohitse.

Puutarha aidan takana oli kapea, omenoita oli pudonnut jopa jalkakäytävälle. Lehtiä haravoiva nainen huomasi tulijan välittömästi. Hän ei ollut tyly mutta ei myöskään lahjoittanut tälle pienintäkään hymyä. Miksi? Eihän hän ollut mikään kova kuori minkä toisen piti murtaa.

- Anteeksi että sanon rouvalle suoraan, mutta teillähän on Signe Grethen takki. Ei sellaista voi olla kenelläkään muulla. Miten te sen olette saaneet? Ja missä koru on? Oletteko jo mennyt myymään sen? Signe Grethe kantoi aina perintökoruaan takin kauluksessa.

Toinen vaikutti aivan järkyttyneeltä, ja nainen häpesi niin ettei tiennyt miten toimia. Olihan hän tullut tänne ehkä uuden ystävän tai tuttavan toivossa.

- Älkää nyt käsittäkö väärin, nainen jatkoi vakavana. Signe Grethe on äitini. Hän joutui sairaskotiin elokuussa ja pian sen jälkeen takki katosi hänen huoneensa kaapista. Laitoshoidossahan sellaista tapahtuu, asukkaat kiertelevät toisten luona ja omivat vieraita vaatteita. Henkilökuntaa tulee ja menee, ja pesulasta palatessa vaatteet päätyvät harhateille. Ei auta että ne merkitään omistajan nimellä. Mutta tämä tapaus oli vähän kumma, yleensä katoaa vain pienempiä asuja kuten villatakkeja tai puseroita. Kuka asukkaista veisi mukanaan ulkoilutakin huoneeseensa? Pikkuvaatteita, tohveleita ja silmälaseja etsittiin huoneesta toiseen päivittäin, mutta mihin joku vanhus kätkisi suuren ulsterin?

Kukaties tytär epäili että hän oli vieraillut hoitokodissa jonkun toisen asukin luona ja anastanut tai saanut takin tältä. Kuinka uskottava oli selitys että hän oli ostanut sen kirpputorilta, niin pian asun katoamisesta?

Hänen miehensä oli ollut oikeassa. Tilanteesta oli tulossa hyvin kiusallinen.

Tytär ei halunnut takkia takaisin. Hänen äitinsä oli jopa soimannut omaa sisartaan, takin ompelijaa, sen varastamisesta. Nyt kaikki oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Dementoitunut äiti järkyttyisi jälleen ja joutuisi henkiseen kierteeseen josta hänen olisi vaikea irtautua.

Nainen tunsi että hän tuskin pystyisi pukeutumaan ostamaansa takkiin toiste. Ennen joulua hän lahjoitti sen toisen paikkakunnan kirpputorille siinä toivossa ettei se koskaan kävelisi kadulla häntä vastaan.

Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä ovikello soi. Mies oli avannut ja tuli järkyttyneen näköisenä takaisin. - Siellä on kaksi siviilipukuista poliisia ja he haluavat keskustella kanssasi.

Niittykujalla käynti sai sittenkin merkityksen, sillä sen ansiosta nainen pystyi vastaamaan heti. Hän oli nähnyt kuka oli anastanut rintakorun takin kauluksesta kirpputorilla. Varas oli takin omistaneen Signe Grethen oma tytär. Selvittämättä on vieläkin kuka oli vienyt takin kirpputorille.

 

Erilainen potilastarina

 

Juotuaan kupin vahvaa teetä nainen sytytti lampun ja ryhtyi työhön. Hän tutki tarkkaan poskia, liimasi, ompeli ja peitteli siveltimellä säröjä. Nukketohtori oli tottunut siihen, että hänen posliinipäiset potilaansa kätkivät sisäänsä salaisuuksia: silkkipaperiin kiedottuja hiustupsuja, pieniä käsin kirjoitettuja lappuja, kiiltokuvia. Mutta aina kun katse viivähti nuken silmissä, hän tunsi hiljaisuuden ja tyhjyyden. Nuket eivät koskaan vastanneet, eikä niiden kalpeissa poskissa ollut lämpöä. Hänen oli tyydyttävä hiljaisuuteen ja siihen että ne tarvitsivat hänen käsiään.

Eilen hän oli avannut varovasti hyvin vanhan posliininuken, jonka poski oli halki kuin vanha kartta. Kun hän oli irrottanut takkuraisen punaruskean peruukin, työpöydälle oli pudonnut hopeinen kaulakoru ketjuineen. Siron linnun silmä oli jalokivi joka loisti kuin pieni tähti hämärässä työhuoneessa.

Nukketohtori nosti korun käteensä. Se oli liian arvokas ollakseen sattumalta piilotettu. Lukemattomien naarmujen joukosta alkoi erottua jotakin korun selkäpuolelle kaiverrettua. Clemens. Eikö se ollut miehen nimi?

Nainen ompeli nuken umpeen varovasti, päätti jättää sen korjaamatta ja säilyttää sen sellaisenaan, salaisuuksineen. Niin vanhaa nukkea ei enää kaipaisi kukaan onneton lapsi.

Hän oli juuri asettanut nuken hyllylle, kun messinkinen kello oven yläpuolella kilahti. Sisään astui hattupäinen mies, jonka takki oli aivan liian pitkä ja jonka kengät kopisivat kuin niitä olisi ollut puoli tusinaa. Hänen vierellään kulki nainen, jonka olemus oli vielä oudompi. Nainen ei näyttänyt kävelevän, vaan liukuvan äänettömästi, ja hänen katseensa pysähtyi liian pitkäksi aikaa jokaiseen esineeseen. Hän heitteli koko ajan kettupuuhkaansa olkapään yli.

- Olen kuullut, että teillä on tietty hyvin vanha nukke, mies sanoi matalalla äänellä. Nukke, jolla on arpi poskessa.

Nukketohtori tunsi, kuinka huoneen ilma tiheni. Hän ei ollut kertonut kenellekään löydöstään.

Nainen hymyili. Ojensi kätensä, mutta ei koskettanut yhtäkään esillä olevista nukeista. Sen sijaan hän kuiskasi jotakin miehelle. Tämä alkoi vaatia hyllyllä istuvaa nukkea, mutta nainen näytti tietävän, että lelu koruineen ei enää kuulunut kenellekään.

- Mitä te oikein tavoittelette? nukketohtori kysyi.

- Oikeutta, mies mutisi ja meni kurottamaan nukkea hyllyltä. Silloin nainen kumartui ja raaputti hätäisesti muutaman sanan tiskillä olevaan lahjapaperiarkkiin: uusi petos.

Nukketohtori katsoi miestä, sitten naista. - Nukke pysyy täällä.

Mies puristi kätensä nyrkkiin. Nainen hymyili outoa pitkää hymyään. - Hyvä. Silloin se on vihdoin vapaa rikoksen säröistä, hän kuiskasi nukketohtorille.

 

Ajan venytystä, ja muistojen

 

En pitänyt tikkukaramelleista. Ne olivat kovia ja makeus jäi kielelle kuin liima. Niitä piti nuoleskella niin hitaasti että kärsivällisyys loppui ja kieltä alkoi kirvellä. Sitä paitsi niitä oli aina ympärillä, värikkäitä ja kiiltäviä. Eräänä kesänä äiti toi kotiin kokonaisen säkin tikkareita, laatikollisen pieniä muovieläimiä ja paperipussin täynnä kuminauhoja.

Pikkutavara täytti ullakon porrasaskeleet. Punaisia lehmiä, vihreitä krokotiileja, sinisiä hevosia. Tikkareita kiinnostavampia. Värillisiä kuminauhoja jotka napsahtelivat sormissa. Joskus ne katkesivat ja sinkosivat pitkin huonetta. Meidän lasten tehtävä oli yksinkertainen: kiinnittää leikkieläimet kuminauhoilla tikkarien kylkeen. Työ oli hidasta, mutta siinä oli oma jännityksensä. 

Kun lapset sitten jonottivat kioskin luukulla kolikoitaan puristaen, he näkivät valmiin ihmeen. Jännittävän eläimen jonka kyljessä oli tikkari.

Äiti vain seisoi tiskin takana ja möi karamelleja. Minä olin sentään ollut mukana loihtimassa jotakin, mikä näytti toisille pieneltä taialta.

Ruusumies

 

Nainen puristi raitiovaunun lattialta löytämäänsä kirjekuorta ja vilkaisi taakseen. Ruusukimppua pitelevä mies oli jäänyt pois samalla pysäkillä. Tuntematon pysytteli muutaman askeleen päässä, aivan kuin hänellä ei olisi kiire minnekään mutta ei myöskään aikomusta kadota näkyvistä.

Taiteltu kuori oli kellastunut ja ryppyinen, eikä siinä ollut postimerkkejä. Toinen puoli oli täynnä lyijykynällä kirjoitettuja koukeroita. Nainen tunsi osoitteen ja päätti käydä katsomassa asuiko vastaanottaja yhä siellä. Hänen tarvitsi vain kääntyä kulmasta puutarhakadulle. Vanhan kivitalon ikkunoissa ei näkynyt valoja. Ulko-ovi oli raskas ja maalipinta lohkeillut. Nainen epäröi hetken, mutta koputti.

Ovi avautui naristen. Sen takana seisoi iäkäs nainen, jonka katse oli terävä ja odottava, aivan kuin hän olisi tiennyt, että joku toisi kirjeen. – Te löysitte sen, vanhus sanoi hiljaa, ennen kuin toinen ehti ojentaa kuorta. – Hän ei koskaan uskaltanut lähettää sitä.

Samassa nainen kuuli askeleet takanaan. Ruusumies oli noussut portaille. Hän ei näyttänyt enää ujolta tai romanttiselta, vaan pikemminkin siltä kuin olisi tullut vaatimaan jotakin takaisin.

– Antakaa se minulle, hän sanoi matalalla äänellä. – Se ei kuulu teille.

Ilmassa leijui outo tunnelma. Kirjeen vastaanottaja ojensi kätensä, ruusumies omansa. Nainen seisoi heidän välissään ja tajusi että päätös oli hänen.

Jos hän antaisi kirjeen vanhalle naiselle, jokin salaisuus paljastuisi – ehkä vuosikymmeniä vaiettu totuus. Jos hän antaisi sen miehelle, hän saattaisi estää sen paljastumisen, mutta miksi mies oli niin epätoivoinen?

Nainen teki ratkaisunsa. Hän repäisi kuoren auki.

Sisältä putosi taiteltu paperi, jonka ensimmäinen rivi sai kaikki kolme hiljenemään:

"Anteeksi, että jätin sinut silloin. En koskaan lakannut etsimästä sinua ja poikaani."

Nainen, joka oli vain sattumalta löytänyt kirjeen, tunsi todistavansa hetkeä mikä ei kuulunut hänelle mutta joka ei olisi koskaan tullut ilman häntä.

Porraskäytävän ovi kolahti jälleen. Naapuri oli seurannut tilannetta uteliaana. Hän mutisi anteeksipyynnön ja katosi takaisin käytävään.

Vanha nainen nosti katseensa ja ojensi kätensä ruusumiehelle.
– Jos olet hänen poikansa, niin olet myös minun.

Mies antoi ruusukimpun hänelle. – Haluan sinun tietävän että hän sekä etsi että löysi monia naisia.

Kirjekuoren tuonut nainen astui takaisin kadulle. Syksyinen ilma tuntui kylmältä mutta kirkkaalta. Hän ei koskaan saisi tietää kaikkea, mutta joskus riittää, että näkee hetken, jolloin menneisyys ja nykyisyys koskettavat toisiaan – ja sitten päästä siitä irti.