Todellisuuden rippeitä

Vanha valokuva toi täydellisesti mieleen eilisen tapahtuman sairaalan puistossa, eikä se ollut kovinkaan miellyttävä.

Anita huomasi naisen jo ennen kuin tämä ehti istua samalle penkille seinustalla. Toisessa oli jotakin levotonta energiaa. Nainen pudottautui viereen ja puhalsi ulos ilmaa kuin olisi päästänyt koko päivän murheet kehostaan.

“Ei sitten mitään saamarin vapunviettoa tänäkään vuonna”, nainen aloitti ilman johdantoa, kuin olisi jatkanut kesken jäänyttä keskustelua. “Ainoa suunnitelma on mennä äidin luo. Dementoitunut, ja siellä ei ole edes yöpymispaikkaa. Sohva on rikki ja sänky on hänen maailmassaan varattu jollekin ihmiselle, jota ei edes ole olemassa.”

Anita käänsi päätään ja katsoi naista. Tämä ei vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin uupuneelta. Sellaiselta joka oli yrittänyt olla vahva liian monta kuukautta putkeen.

“Kuulostaa raskaalta”, Anita sanoi hiljaa.

“Onhan se”, nainen jatkoi ja hieroi ohimoaan. “Kaikki muut puhuvat serpentiineistä ja piknikeistä. Minä mietin, miten saan äidin ymmärtämään vappuaattona, ettei hän voi lähteä yöllä etsimään isää, joka kuoli 30 vuotta sitten.”

Nainen naurahti kuivasti, mutta äänessä ei ollut iloa. Pelkkää katkeruutta.

He hiljenivät ja katselivat ympärilleen. Sairaalan pihalla kulki jatkuvasti ihmisiä, jokainen omassa tarinassaan.

Pyörätuolissa istuva mies oli pysähtynyt aurinkoon, ja fysioterapeutti auttoi jotakuta nousemaan portaita. Jostain kuului kahden vanhuksen keskustelua mikä kiersi ympyrää kuin vanha levy.

“Mutta tämä paikka nyt vaan on sellainen”, nainen tuhahti ja viittasi sairaalaan. “Täällä tajuaa, että kaikilla on jotain. Ei kukaan selviä ilman säröjä.”

Anita nyökkäsi. Aurinko lämmitti edelleen, mutta sen valo tuntui nyt erilaiselta, ikään kuin se olisi valaissut myös tämän vieraan naisen huolen. Tai varjostanut sitä.

“Joskus pelkkä penkillä istuminen auringossa ja jonkun vieressä oleminen on jo juhlaa”, Anita sanoi lopulta.

Nainen ei hymyillyt, korjasi vaan huiviaan. “Ai niinkö ajattelet. Ehkä tämä on siis minun vapun aloitukseni. Eipä ole kummoinen.”

Mies ilmestyi paikalle yhtä äkisti kuin kevättuuli. Hänellä oli kädessään kaksi jäätelöä, jotka sulivat jo hieman auringossa. Nainen Anitan vieressä hätkähti, kuin olisi unohtanut koko maailman hetkeksi.

“Ajattelin, että voisit tarvita tätä”, mies sanoi ja ojensi toisen jäätelön naiselle. Hänen äänensä oli lempeä. Siinä oli huolenpitoa mikä syntyy vain silloin, kun tuntee toisen murheet jo ennestään.

Nainen huokaisi. “Kiitti vaan niin helvetisti. Mutta eihän tämä pelasta minun vappuani. Pitää mennä hotelliin yöksi kun äidillä ei ole paikkaa. Mistä minä nekin rahat otan? Tajuat kai että sinne on vaan mentävä.”

Heidän välilleen syntyi oma kuplansa mihin Anita ei enää kuulunut. Keskustelu oli muuttunut kahden ihmisen väliseksi kinasteluksi.

Anita nousi, hymyili lyhyesti ja siirtyi toiseen penkkiin hieman kauemmas. Hän ei halunnut häiritä, eikä myöskään jäädä tuntemaan itseään ylimääräiseksi.

Uudelta paikaltaan hän näki parin edelleen. Nainen nuoli jäätelöään ja puhui miehelle valittavalla, töykeällä äänellä. Mies kuunteli kärsivällisesti, nyökkäili, kosketti välillä naisen käsivartta. Jotain lohdullista siinä oli. Vaikka elämä oli raskasta, joku oli tullut paikalle kahden jäätelön kanssa ja yritti parhaansa.

Anita nojasi taaksepäin ja antoi auringon lämmittää uudelleen. Pian olisi mentävä röntgeniin ja muutaman viikon kuluttua hän saisi tietää. Juuri nyt hän huomasi, että sairaalan pihalla elämä jatkui samaan tahtiin kuin ennenkin: rollaattorin renkaat rahisivat, joku nauroi, joku itki, joku odotti vuoroaan. Vanha nainen kieltäytyi menemästä odottavaan autoon.

Ja hän itse oli taas omassa rauhassaan, tarkkailijana, joka näki enemmän kuin ehkä halusikaan, mutta joka osasi myös väistyä, kun hetki sitä vaati. Hän ei halunnut tunnustaa olevansa pian täysin yksin. Ehkä se oli sittenkin paras vaihtoehto.

 

Kadonneen isän varjo

 

Strumpan oli pieni mutta tunnettu lyhyttavarakauppa Göteborgissa. Sen ikkunoissa riippuvat sukat ja nauhat heiluivat juuri sopivasti vedossa kuin olisivat yrittäneet pysäyttää katselijan kertoakseen jotakin houkuttelevaa. Kauneinta olivat monen kävelijän mielestä pyöreät nappirasiat jännittävine, värikkäine sisältöineen. Ensimmäisenä adventtina syttyi näyteikkunaan pieni, vihreäpukuisen tonttuvanhuksen pitelemä lyhty. Tontulla oli puutohvelit ja punavihreäraitaiset villasukat. 

Nuori nainen, Elina, työskenteli liikkeessä arkiapulaisena. Hän järjesteli lankarullia ja palveli kanta-asiakkaita, jotka tunsivat hänet nimeltä. Tänne kävijät voivat myös jättää nailonsukkiaan korjattaviksi, kun niistä oli mennyt silmä. 

Elina oli syntynyt ja asunut koko nuoren ikänsä kaupungissa eikä ollut koskaan matkustanut saaristoa kauemmas sen ulkopuolelle. Mutta hänen tarinassaan oli aukko mitä kukaan ei osaisi täyttää - isä, joka oli jo hänen lapsuudessaan kadonnut Amerikkaan.

Huhuja oli tietenkin liikkunut siitä lähtien. Äiti oli kertonut niistä Elinalle vasta paljon myöhemmin. Mies oli kuulemma perustanut Amerikassa uuden perheen. Nähty täällä, kaupungin  satamassa. Tai oli kuollut, tai että hän oli vaihtanut nimensä, ja eli Amerikassa menestyneenä liikemiehenä. Useimmiten Elina ei uskonut huhuista mihinkään, mutta joskus hän uskoi kaikkiin yhtä aikaa.

Eräänä tiistaiaamuna pienessä Strumpanissa oli tavallista enemmän asiakkaita. Elina oli juuri kiivennyt tikkaille poimimaan esille nappirasioita, kun ovikello kilahti. Hän ei kääntynyt katsomaan alas, eikä pannut merkille uutta tulijaa. Jälkeen päin hänet valtasi kuitenkin tunne että joku asiakkaista oli pysytellyt taka-alalla aivan liian pitkään. Seisoskellut oven tuntumassa, kuin valmiina pakoon.

Tähän asti saapuneet asiakkaat olivat keski-ikäisiä naisia. Kun Elina seisoi jälleen tiskin takana, hän näki joukossa kauimpana vieraan hattupäisen miehen. Tämän  silmät viipyivät Elinassa oudolla tavalla, vai kuvitteliko hän vain? Ehkä miesasiakkaat käyttäytyivät toisella tavalla tällaisessa liikkeessä, vähän kuin eksyksissä naislauman keskellä? Mitä asiaa miehellä mahtoi olla? Hän tuntui päästävän kaikki jonottavat naiset edelleen vaikka olisi ollut hänen vuoronsa. 

Elina ehti avata suunsa kysyäkseen kohteliaasti kuinka hän voisi auttaa, mutta silloin mies kääntyi. Yhtäkkiä, ilman sanaakaan. Pujahti ulos ovesta ja katosi kadulle kuin varjo, joka ei ollut koskaan kuulunutkaan päivänvaloon.

Elina jäi seisomaan paikoilleen tyrmistyneenä, sydän hakaten. Hän ei ollut varma, oliko mies edes koskettanut ovenkahvaa. Oli kuin tämä olisi liuennut ilmaan.

Kun hän kiirehti ovelle, mies oli poissa. Vain ohikulkijoiden mukulakivikatuun napsahtelevat askeleet ja ovesta päässeen tuulenpuuskan mukana leijaileva kuitti lattialla todistivat, että hetki oli totta.

Jo seuraavana päivänä huhut saivat uutta sisältöä, vaikka Elinan korviin ne tulivat vasta kun oli jo liian myöhäistä.

Joku oli nähnyt miehen tuijottamassa Strumpanin ikkunasta sisään. Joku oli kuullut hänen kysyneen: “Onko täällä töissä nuori nainen nimeltä Elina?” Joku oli väittänyt, että mies oli puhunut amerikkalaisella aksentilla.

Elina ei tiennyt, mitä uskoa. Mutta hän tiesi yhden asian. Jos mies oli hänen isänsä, hän ei aikonut antaa tämän kadota enää toista kertaa.

Kello lähenteli kuutta. Elina oli juuri sulkemassa Strumpania, kun hän muisti lattialle pudonneen kuitin. Hän poimi sen ylös.

Paperi ei ollut enää pelkästään kuitti. Sen taakse oli kirjoitettu käsin lyhyt sanoma.

Uhkaava, vakava, odottamaton ja pelottava.

”Älkää yrittäkö ottaa minuun koskaan yhteyttä, sinä ja äitisi. Ajatelkaa mitä tapahtui ompelutarvikeliikkeessä Göteborgin keskustassa perjantaina 13. lokakuuta.”

***

Tämä tarina on totta paperilappua lukuunottamatta. Se puolestaan, kuittiin tuhrittu teksti, syntyi toisen karmean tositapahtuman insproimana eikä sillä ole mitään yhteistä kertomukseni kanssa.

Mitä siis oli tapahtunut Göteborgissa lokakuussa?

Marie Johansson, 36, työskenteli lyhyttavarakaupassa (Stuvkällaren) kaupungin keskustassa. Hän oli yksin sulkemassa liikettä, kun hän joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Poliisin tekninen tutkinta osoitti, että hänet oli puukotettu useita kertoja, ja hän oli yrittänyt puolustautua. Hänen kollegansa löysi hänet kuolleena seuraavana aamuna.

Paljon myöhemmin, kun DNA-näyte vuonna 2023 osoitti tekijäksi naisen, syyteoikeus oli jo vanhentunut. Rikollinen tunnistettiin, mutta oli murhan tapahtuessa ollut alaikäinen.

 

 

 

 

Vastavoimia

 

Nainen oli miettinyt ainutlaatuista tiimaria niin kauan, että se oli alkanut tuntua enemmän mahdollisuudelta kuin unelmalta. Miksi ei? Miksi ajatus kiehtoi? Ehkä se lupasi jotakin, mitä todellisuus ei koskaan antanut - mahdollisuuden kääntää epämiellyttäviä tapahtumia takaisin.

Eräänä arkipäivänä, kun sumu riippui matalana kaikkialla ja maailma tuntui tavallista hiljaisemmalta, nainen löysi etsimänsä. Hän osti pienen, tummuneen tiimalasin kirpputorilta ja puhdisti lassin huolella. Hiekka sen sisällä oli vaaleaa ja hienoa. Aivan tavallista.

Mutta illalla kun nainen katsoi tiimalasia kirjoituspöydällään, hiekka alkoi pohjalle valuttuaan kohota ylöspäin.

Hetkeksi kaikki pysähtyi. Hiekka jatkoi nousuaan, ja sen mukana muistot, joita nainen ei ollut ajatellut vuosiin. Kuin hetket jotka olivat menneet liian nopeasti, sanat joita hän ei koskaan ehtinyt muotoilla valmiiksi.

Hetken kuluttua tapahtui outo ilmiö. Hiekka pysähtyi puoliväliin ja alkoi leijua ulos lasista, kuin se olisi etsinyt jotakin. Se kiersi hänen ympärillään, muodosti pyörteen, ja hän tunsi kevyen paineen rintakehässään.

Kun hiekka lopulta palasi tiimalasiin ja laskeutui alas, kaikki oli taas tavallista. 

Niin hän luuli, kunnes näki ikkunastaan kuinka kadulla kulkevat ihmiset pitelivät köysiä kuin ankkureita taivaaseen. Mutta nyt ne johtivat ylöspäin, suoraan pumpulinpehmeisiin pilvenhattaroihin.

Nainen pysähtyi katsomaan. Jokainen ihminen piti kiinni omasta kontaktistaan eri tavalla. Yksi rystyset valkoisina, toinen kevyesti kuin tanssi, kolmas silmät kiinni kuin kuuntelisi jotakin, mitä muut eivät kuulleet.

“Muistoja,” sanoi vanha mies, joka seisoi lähimpänä. “Jokainen pilvi on muisto ihmisestä joka ei halunnut pysyä maan pinnalla.”

Nainen asteli ulos kadulle. Hän katsoi pilveä, joka hehkui vaaleanpunaisena. Se näytti tutulta. Hän tarttui köyteen, ja pilvi värähti kuin olisi tunnistanut hänet.

Kun hän veti köydestä, pilvi laskeutui hitaasti alas. Sen sisältä purkautui kuvia - lapsuuden kesä, järven tuoksu, joku joka nauroi vierellä. Muistoja, jotka hän oli luullut kadottaneensa.

Kun nainen mietti hiekkaa ja pilviä rinnakkain, jokin loksahti hänen mielessään paikoilleen.

Ne olivat vastavoimia, jotka olivat alkaneet liikkua toisiaan kohti. Tasapaino oli rikkoutunut.

Rajat sekoittuivat. Oliko se merkki hänelle aloittaa kaikki uudelleen?

Hannah Ahrendt ja ajattelu

 

Hannah Arendt (1906–1975) oli saksalais - yhdysvaltalainen filosofi ja poliittinen teoreetikko, jonka ajattelu keskittyi totalitarismiin, valtaan, pahaan ja toimintaan. Hänen tunnetuimmat lausumansa liittyvät usein pahuuden arkipäiväistymiseen ja ajattelun merkitykseen.

Kuulutko sinä niihin jotka pitävät ajattelua kysymyksinä - tai mitä kysymyksiä hänen ajatuksensa herättävät sinussa?

Tässä 'katsauksessa' Ahrendtin mielipiteet on revitty irti asiayhteyksistä. Eihän hän ollut mikään järjestelmäfilosofi vaan hänelle keskustelu syntyi aiheesta kuin aiheesta, ja monet mielipiteet ovat yleistettävissä vielä tänäänkin. Ja järjestelmällisyys, kuka tarvitsee sellaista ja mihin?

 ”Minulle on tärkeää ymmärtäminen. Kirjoittaminen on minulle yritystä etsiä ymmärrystä, ymmärtämisen prosessia.

"Pahan suurin vihollinen on ajattelun puute." 

"Totuuden kertominen ei koskaan ole poliittisesti tarkoituksenmukaista, eikä valehtelu ole koskaan perimmiltään poliittisesti vahingollista."

"Toiminta on se inhimillinen toiminta, joka vastaa syntymän tosiasiaa, ihmisen saapumista tähän maailmaan."

Pidän yhä Hannah Ahrendtin ajatuksista. Niissä on jotakin terävää. Silti hänen ilmaisunsa jäävät leijumaan ilmaan pehmeinä kuin höyhenet - kauniita, mutta vaikeita ottaa kiinni.

Äskettäin bussissa istuessani rupesin tuumimaan Ahrendtin lausetta, jonka olin kirjoittanut taskuallakkaan. “Ajattelu on keskustelua itsensä kanssa.” Kuulosti viisaalta, mutta en keksinyt mitä keskustelua olisi pitänyt käydä.

Silti jokin Ahrendtin sanoissa puri. Ehkä ajattelu ei ollutkaan suurten filosofien yksinoikeus. Ehkä se oli pysähtymistä, katsomista, huomaamista. Ehkä ei tarvinnut “soveltaa” juuri Ahrendtia elämäänsä, vaan antaa sen olla paikka missä ajatukset saavat kulkea.

En edes huomannut että keskustelu itseni kanssa oli juuri käynnistynyt.

Ei se ollut se Saarikoski

 

Siitä on hyvin kauan. Niin monta vuosikymmentä, että muistot ovat alkaneet käyttäytyä kuin sumu. Ne eivät katoa, mutta ne muuttavat muotoaan kun niitä katsoo.

Riitta oli kulkenut samoja polkuja päivästä toiseen, varoen poikkeamasta totutuista. Ja silti, jostain syystä, hänen elämäänsä alkoi ilmestyä runoilija.

Kun Riitta muistelee tapahtumia nyt, hän ymmärtää, että runoilija ei koskaan näyttäytynyt hänelle sattumalta. Viimeisen kerran se tapahtui paikassa jonka Riitta oli jälleen ohittanut kiireessä, haluamatta pysähtyä.

Maakellarin ovi oli narahtanut auki kuin se olisi vastustellut, kuin se olisi tiennyt, ettei sen olisi pitänyt päästää ketään ulos. Maasta nousi kylmä henkäys, ja sen keskeltä astui esiin mies, joka sanoi olevansa Saarikoski, tai ainakin jokin, joka käytti hänen muotoaan.

Hän oli valinnut nimen joka ei ollut hänen omansa, mutta jonka Riitta yhdisti rohkeuteen, vapauteen, runouteen, joka ei pyydä anteeksi.

Miehen takki oli harmaa kuin pölyn ja vuosikymmenten peittämä, mutta hänen silmissään paloi tumma valo. Hän pysähtyi kynnykselle, katsoi taivaalle, joka oli painunut matalaksi ja raskaanharmaaksi, ja näytti ihmettelevän jotakin, Riittaan katsomatta.

Aika ei ole pyörä, vaan ovi, ja minä tulin väärästä.

Hän poimi taskustaan kynän ja kirjoitti ajatuksensa paperilapulle. Sitten hän hymyili aavistuksen verran. Ei iloisesti, vaan kuin ihminen, joka on nähnyt liikaa eikä suostu elämään toisten tavoin. Hänen ympärillään ilma aaltoili, ja varjot pitenivät, vaikka aurinko ei ollut liikkunut. Jossain kaukana putosi lintu maahan, siivet yhä levällään.

Saarikoski sulki maakellarin oven perässään, mutta ovi ei enää sopinut karmiin. Se oli muuttunut. Tai ehkä maailma oli.

Hän lähti kävelemään kohti tietä, joka ei ollut ollut siinä vielä aamulla. Maa hänen jalkojensa alla tuntui pehmeältä, kuin se olisi yrittänyt muistaa hänen askeleensa.

Ja jokainen, joka myöhemmin kertoi nähneensä hänet, sanoi saman. Hänen varjonsa kulki eri tahtiin kuin hän itse.

Askeleet rahisevat sorassa, mutta ääni ei sovi rytmiin. Joko minä kävelen väärin, tai maa kuuntelee väärin, Saarikoski kertoi ystävilleen.

 

Maari Ellin kadonneet sanat

 

Maari Elli istui pöytänsä ääressä, sormet näppäimistöllä valmiina. Tänään hän kirjoittaisi novellikokoelmansa viimeisen tarinan. Sellaisen, joka poikkeaisi aikaisemmista, olisi täynnä yllättäviä käänteitä jopa hänelle itselleen.

Mutta sanat eivät suostuneet yhteistyöhön. Tuntui että hän oli sormiaan myöten luovan jumin suossa.

Maari Elli huokaisi ja yritti uudelleen. Hän kokeili jopa runomuotoa. Mikään ei tarttunut. Jokainen alku päättyi juuri siihen, alkuunsa. Hän googlasi ”Kirjoituskilpailuja”. Ei mitään kiinnostavaa, ja useimmat kouluikäisille tarkoitettuja. Hän oli ollut eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.

Lopulta Maari Elli nojautui taaksepäin ja tuijotti kyllästyneenä ruutua. Puuttui kipinä. Se pieni, oikukas, odottamaton ajatus, joka sytyttää koko kertomuksen. “Kipinää et voi pakottaa”, hän sanoi itselleen. “Mutta sen voit löytää.”

Hän nousi, kietaisi huivin kaulaan ja lähti ulos. Ehkä kipinä odotti häntä jossakin. Kadunkulmassa, olutkolpakossa, kahvikupissa, ohikulkijan hymyn takana.

Kun hän palaisi kotiin, tarina seuraisi perässä.

Pian Maari Elli istui tutussa kahvilassa. Kaunis teekannu oli kuin kutsu rauhoittumaan ja nauttimaan hetkestä, mutta hän olisi mieluummin kuunnellut tulevan kirjansa sivujen kahinaa sen äärellä. 

Viereisen pöydän alle oli pudonnut kellastunut, taiteltu paperilappu. Toiveikkaana hän nosti sen ylös, kuin merkkinä tulevasta. Lappu on tyhjä.

Ja silloin kipinä syttyi: Entä jos kertomukset etsivätkin kirjoittajaa, eikä päinvastoin?Tarina, joka ei suostunut syntymään, oli ehkä juuri nyt matkalla hänen luokseen.

Kuinka väärässä hän olikaan.

Sinä iltana Maari Elli kirjoitti tarinan siitä ettei tarinaa synny.

 

Kudottu kestämään

 

Yön hiljaisuudessa torpan lattialla räsymatto eli omaa elämäänsä. Se ei ollut koskaan aivan siinä missä sen piti olla. Päivisin kulunut matto näytti harmittomalta. Haalistuneita raitoja, vuosikymmenten sävyjä, lankoja jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään torpan asukkaista. 

Räsymatto on harvoin symmetrinen, niin ei  tämäkään. Sen raidat eivät sopineet yhteen, ja juuri siksi se oli niin uskallettu. Tai pakollinen, sillä valintaa oli tuskin ollut.

Öisin matto tuntui sitä paitsi liikkuvan. Ei paljon, vain sen verran että aamulla sen kulma oli kääntynyt. Sillä eihän kukaan halunnut tunnustaa uskovansa että raidat olivat vaihtaneet paikkaa.

Torpan väki ajatteli että nurkista tuleva veto teki tepposiaan. Sitten he alkoivat kuulla ääniä. Pientä, pehmeää kahinaa maton sisällä. Oliko hiiri uskaltautunut sittenkin sisälle ullakon kylmyydestä, tai oliko metsätorakka jättänyt edellispäivänä täytetyn tuohikorin?

Eräänä yönä torpan nuorin, Aino, heräsi siihen että matto oli siirtynyt aivan hänen vuoteensa viereen. Sen raidat tuntuivat sykkivän, kuin ne olisivat kutsuneet häntä. Aino nousi, varovasti, ja kosketti maton pintaa. Se oli lämmin, aivan liian lämmin kylmän torpan lattialle.

Kun hän painoi kätensä matolle, haaleat värit alkoivat liukua sormia pitkin. Ne kietoutuivat niiden ympärille kuin sumu.

Aino yritti vetäytyä kauemmas, mutta matto piti häntä otteessaan. Se halusi kertoa tarinan loppuun. Ehkä se halusi uuden muiston?

Aamulla torpan väki löysi maton jälleen keskeltä lattiaa. Sen raitojen joukossa oli kohollaan uusi raita - hennon vaaleansininen, kuin Ainon yöpaita. Mutta missä oli Aino?

Siitä lähtien räsymattoa ei enää siirretty. Se sai olla juuri siinä missä se halusi. Sillä jokainen tiesi, että matto muisti kaiken. Se odotti vain seuraavaa askelta lattialla.

Räsymattoja on monenlaisia. On sileitä ja ryppyisiä, suoria ja vääriä. On niitä, jotka ovat kulkeneet vuosikymmenten läpi ehjinä, ja niitä, joita on paikattu rakkaudella, kerros kerrokselta. Osa on hentoja, osa sitkeitä kuin vanha pellava. Jokainen niistä kantaa mukanaan jonkin tarinan, jonkin käden rytmin, jonkin kodin.

Aivan kuten me ihmisetkin. Meissäkin on solmuja ja repeämiä, sileitä kohtia ja äkillisiä mutkia. Meissä on haurautta ja voimaa, kerroksia, joita kukaan muu ei näe. Silti, tai ehkä juuri siksi, me olemme kokonaisia. Omalla tavallamme kudottuja.